Maalaamaan oppii, kun oppii pitämään mielessä kokonaiskuvaa maalattavasta aiheesta, ja maalauksen tunnelman saa hyväksi, kun vaalii kunkin hetken tunnelmaa, uppoaa siihen, antaa sen olla rikkumaton. Maalaustaito liittyy siis usein mielessä pitämiseen.
Mutta myös kehon koordinaatio perustuu isolta osin mielessä pidettyyn kuvaan, kehonkuvaan ja vahvasti aistittuihin liikkeisiin, tunteisiin ja nähtyyn maisemaan, jossa liikutaan.
Maalaamisen vaatima tunnelman ja nähdyn kokonaiskuvan mielessä pitäminen häiritsee siis kehon koordinaation vaatimia mielikuvia ja niihin liitrtyvää reaktiivisuutta. Siksikö maalarit usein ovat rauhallisia luonteeltaan? Vauhdikkaammalla luonteella maalaamisen harjoittelun ynnä sen vaatiman tunnelmien vaalimisen juuri maalausta silmällä pitäen pitäisi olla vain osa-aikaista eikä kokoaikainen harrastus, jottei liikkuminen mene kömpelöksi ja osaamattomaksi.
Elämä pitäisi elää niin kokemuksellisesti rikkaasti, tekemisiin ja kokemukseen keskittyen, että jos haluaa maalata, niin nuo maalaamisen tarvitsemat mielikuvat tulevat luonnostaan elämän kokemuksellisesta rikkaudesta eikä niin, että vuosikaudet keskittyisi vain maalaamisen opetteluun ja maalaamiseen ja jotenkin keinotekoisesti rakentaisi nuo mielikuvat, joita tarvitsee.
Tuolta pohjalta sopivan liikkumisharjoituksen pitäisi varmaankin olla puuskittaista liikkumiseen innostuneesti uppoutuvaa kuten jokin pallopeli vapaamuotoisesti kaveriporukalla.
Jos ei samaistu ja ota mallia kaikista taitavista maalareista, niin ei haittaa jos tuossa isommassa joukossa osalla on huono liikkumistaito.
Joskus liikunnalliset liikuntaryhmän vetäjät innostavat kurssilaisia hihkaisuin, äänensävyin, tuntein ja meiningein. Olisikohan sellainen juuri taidemaalarien ymmärtämää kieltä? "Aistit auki, nyt liikutaan!" Olisiko sellainen liikunatryhmä taidemaalareille hyvä idea?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti